Miksi "me" olemme perseestä - itsereflektion apuvälineitä pariskunnille

Nyt kävi näin, kukaan ei kommentoinut paitsi nimimerkki A.S. Haukun siis pariskunnat. (Ja pari siinä välissä, kun tää makas koneel enkä julkassau vie). Okei, eräs ihminen pyysi myös haukkumaan indietytöt, mutta ehkä ne kerkee myöhemminkin. Mä uskon vakaasti, että niille nauraminen on ajankohtaista vielä tulevaisuudessakin.

No asijaan. Kaikkihan tietää sen, että pariskunnat on perseestä. Tai ainakin tietää jonkun pariskunnan, joka on perseestä. Tässä on semmonen juttu, että jotkut ihmiset on erikseen ihan mahtityyppejä, mutta sitten, jos ne on yhessä, niin ne on perseestä. 1+1 ei aina ole 2 vaan joskus se voi olla -15. Se on jännä juttu kyllä, miten parisuhde voi tuhota parhaimmankin ihmisen ja tehdä siitä lällyperseen, joka lopettaa elämisen. Monet kerrat on ollut huippumeno ja meininki ja sitten jostain takavasemmalta kuuluu, että ”meitä väsyttää”. ”Meitä väsyttää”! Ei ”meitä” voi väsyttää! Missä vaiheessa kahden yksilön omat halut ja preferenssit muuttui yhdeksi? Oliko se siinä vaiheessa, kun nussiittiin Spice Girlsin 'When 2 Become 1'-biisin tahtiin ja luultiin, että se biisi kertoo jostain muustakin kuin seksistä.

Tiedätkö millaset pariskunnat on kaikkein eniten perseestä? Sellaset, jotka tekee joka vitun asian yhdessä. Siis sellaset, jotka näyttää siltä, että niillä on sellanen kuminauha niiden välillä. Vielä enemmän perseestä se on, jos ne on jotenkin siirappisen rakastuneita toisiinsa, koska sellanen ”pusipusimusimusi”-meininki. Tomusokeria vaan lentelee, kun nenät osuu toisiinsa.

Tämä pariskuntien perseys liittyy ehkä jossain määrin ns. tossuilmiöön. Osittain taas ei. Toisaalta taas kaikissa pariskunnissa on enemmän tai vähemmä tossua. Ei se pienissä määrin mikään mahdoton ongelma ole, mutta siinä vaiheessa, kun tarvitsee lupaa puolisolta asioihin, niin mennään pahasti metsään. Se, että lähetään vaikka viikonlopuks vetämään perseet Helsinkiin, on ilmoitusasia. Ei neuvotteluasia. Ellei ole jotain yhteistä sovittu, joka ensin pitäisi perua.

Ja mikä vaivaa pariskuntien rahankäyttöä? Toki yhteiset jutut samasta pussista jne., mutta ei se nyt perkele kuulu puolisolle, että ostaako Make sen plasmatelkkarin tai Päke ne fuck me -bootsit. Ostakoot jos tahtoo, hittooko sitä toisten rahankäyttöä kontrolloimaan. Vitun hyvät bootsit varmaan ja pikkasenko pyörii futispallo komeesti 50-tuumaisessa töllössä. Mutta ei, idiootit menitte tekemään yhteisen tilin, jonne kaikki rahat laitatte ja nyt ootte kusessa. Tapaa on tämän jälkeen paha rikkoa, sillä toinen voi aina pelata ”sä rakastat rahojas enemmän kuin mua”-kortin, millä voittaa automaattisesti. Nyt kävi näin, jäi bootsit ja töllö ostamatta.

Harmillisen monta hyvää tyyppiä on aikojen saatossa kadonnut parisuhteiden syvään perseeseen. Aiemmin ne oli aina messissä, kustiin ristiin ja helikopterit pyöri. Aika kuluu ja sitä ihmetellään, että miksi sitä Peraa ei enää näy missään. Korkeintaan silloin, kun puoliso on poissa kaupungista eikä osatakaan enää viihdyttää itseään, kun sekin kyky on menetetty. Mutta ei näy Peraa enää, pillu hänet nieli. Toisaalta hienoa näissä tapauksissa voi olla se, kun vihdoin päästään parisuhteen kahleista, huudetaan ”emansipaatiooo!” ja aletaan jälleen elää. Tämmöset tyypit on ihan eläimiä. Kullit tiskiin ja baanalle, vittu jee! Mutta väliaikaista kaikki on vaan. Sitten Pera taas herää jonkun Mervin vierestä aamulla ja on jälleen rengastettu. *snif*

Siitä huolimatta, että pariskunnat ovatkin perseestä, niin otan oikeudeksi olla joskus osa tätä persettä. En juuri nyt kuitenkaan, mutta onhan se ”pusipusimusimusi”-meininki joskus ajottain ihan kivaakin, jos siinä on itse osallisena. Ei sillä, saa ampua, jos tähän liikaa sorrun.

P.S. Yllä olevat perseydet eivät (välttämättä) sellaisenaan päde pariskuntiin, joilla on sinappitykkejä.